Tmi Vilkkoni

Tämä artikkeli on julkaistu Hevospolku -lehdessä vuonna 2005.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Olipa kerran uransa parhaat päivät nähnyt ravuriori, joka päätyi melkein vahingossa nuoren naisen ensimmäiseksi hevoseksi. Oli juuri ostettu ensimmäinen oma koti, se punainen tupa ja perunamaa maalta. Siihen sitten, naapurin koivuniitylle, piti kesäksi saada tuttu tamma vuokralle, mutta omistaja tarjosikin oria. Koeajon jälkeen päätettiin kokeilla kuinka sujuisi. Ja syksyllä Paasi vaihtoi omistajaa. Mutta aivan auvoista ei yhteiselo ollut, vaikka peruskiltiksi Paasia kyllä saattoi sanoa. Kuinkapa muuten olisi orina säilynyt kaikki kierroksensa maailmalla – rekisteripaperi oli nimiä täynnään. Kun sitten alkoi epäilyttää, kumpi vei kumpaa, ja nuori emäntä sai kolhun pari, tuli tunne, että joku järkikeino johtajuuden saamiseen piti löytyä. Nettisivuilta löytyivät Anna Alilan tuolloin ylläpitämät sivut, joilla kerrottiin luonnollisesta hevostaidosta. Käytännön vinkkejä sitten kokeiltiin ja toimivan tuntuivat. Vanhatalon Katjan kurssi osui kohdalle kuin tilauksesta. Siellä emäntä taisi saada lähes uskonnollisen kokemuksen, kun näki hevosen käytöksen ja koko olemuksen muuttuvan kymmenessä minuutissa. Siitä innostui emäntä rahtaamaan Paasin kurssille jos toisellekin ja oppia rupesi kertymään. Niin maasta käsin kuin ratsain opettelivat ja opettivat emäntä ja hevonen toisiaan.

Samalla opeteltiin yhdessä työhommia. Ei Paasille ollut kai kukaan kertonut, miten paikallaan seistään, aina oli varmaan valjastettu kahden puolen päätä kiinni sidottuna. Ensin jätettiin toinen naru pois ja pikkuhiljaa se toinenkin. Jo ensimmäisenä talvena Paasi veti reellä halkoja ladolta talon luokse. Sitten kokeiltiin rankojen tuomista metsästä. Myös oljet (ja jonain talvena heinätkin) se sai luvan itse tuoda ladosta talliin. Pikkuhiljaa yhteistyö hioutui. Paasi antoi anteeksi kaikki kokeilut ja epäonnistumiset, uskollisen palvelijan tavoin. Koskaan se ei enää kyseenalaistanut johtajan asemaa, vaikka muuten olikin herra Itsetietoisuus.

Emäntä tuli liittyneeksi työhevosseuraan. Iski kipinä, josko vaikka kantakirjaan. Mutta, mutta. Lapsiakin oli tullut perheeseen, niin kuin nuorten elämässä tapaa käydä. Oli työkin, kaupungissa. Kipinä ei kuitenkaan suostunut sammumaan ja niin alkoi Paasilla valmennus. Perheen pitkän matkan takia se sai mennä hevostaitokouluttajalle oppimaan pois pelkojaan. Suurin ongelma nimittäin oli se, että Paasi tuntui pelkäävän kuolaimia ja juoksi alta karkuun, niin että pysähtyminen oli todella vaikeaa ja vauhti aina liian kova. Ilmiselvästi sillä oli ollut kovia kokemuksia juoksijan urallaan, jalatkin olivat jo aika huonossa kunnossa.

Kolmen neljän kuukauden pyöröaitakoulutuksen ja levon jälkeen lähdettiin liikkeelle nollasta. Aloitettiin ikään kuin uudelleen valjaisiin ja satulaan totuttamisesta. Ja Paasihan oli jo viidentoista. Pitkin ohjin ajoa perästä kävellen, talutuslenkkejä lähiteillä ja metsissä, lopulta reki ja viimein kärry perään. Sitten taluteltiin pitkin sänkipeltoja kärry perässä ja harjoiteltiin. Ja talven tullessa ruvettiin jo ajamaan voimaa. Mutta… Juuri kun emäntä uskalsi jo harkita vetokokeeseen ilmoittautumista hajosivat jalat. Vanhat hankosidevammat uusiutuivat. Eläinlääkäri kehotti hankkimaan nuoren hevosen, Paasista ei enää käyttöhevosta tulisi.

Siispä talven ja kevään Paasi seisoi poniystävänsä kanssa tarhassa. Kesän tullessa jalat näyttivät jo hyviltä, kokeiltiin varovasti haraa, joka oli tullut kuitenkin hankittua. Tai varovasti piti kokeilla, Paasi katsoi kysymyksessä olevan kilpailun. Pehmeällä pohjalla vasta kuntoutumassa olleet hankositeet eivät kestäneet. Ja niin alkoi uusi sairasloma. Lopulta seuraavan talven tultua uskalsi emäntä vielä kerran kokeilla, olisiko edes ajettavuuskokeeseen mahdollisuuksia. Sydän tutisten emäntä ilmoitti lopulta Paasin Kiuruvedelle kantakirjakokeeseen.

Kun se karmea onnen päivä koitti, oli emäntä hermona ja Paasi viilipytty, kuten yleensä. Tuntui, että alusta asti jokin aina sotki kuvioita. Unkarista tuodut kiesivaljaat eivät tietenkään sopineet näyttelypaikan harjoituskärreihin. Paasi hermostui juoksukokeessa vanhojen traumojen noustessa pintaan ja laukkoi ensi yrittämän, mutta kaikeksi ihmeeksi jaksoi kolmen kuukauden kevyen valmennuksen pohjaltakin tehdä sitten ihan kunnon suorituksen toisella yrittämällä. Kävelykokeessa juoksusta jäänyt hermoilu tuntui, mutta kävelyaskelilla pysyttiin juuri ja juuri. Ei vain jälkeäkään Paasin tavallisesta rennon vetävästä askeleesta.

Ajettavuuskokeen alussa emäntä olisi halunnut vajota maan sisään, kun liukkaat kengät luistivat lastauspaikalle siirtyessä. Kun muutaman metrin matkalla löytää itsensä kaksi kertaa kärryn pohjalta, ei se juuri naurata, ainakaan jos on koetilanne ja miehiä liuta ympärillä. Ja sitten ensimmäisen tuomarin otettua ohjat ja päästyä puoleen väliin maneesia hajosi harjustin. Niin se, joka oli pitänyt vaihtaa kaksi viikkoa sitten, mutta joka jäi, kun lapset sairastuivat. (Ja vielä ihmetellään miksi hevoshommat ovat perinteisesti olleet miesten heiniä!) No, ystävälliset apumiehet ja sattumalta löytynyt narunpätkä pelastivat tilanteen ja koe pääsi jatkumaan.

Ajotuomareiden kovakätisyys ei Paasia miellyttänyt, se kun on opetettu täysin löysälle ohjalle, ilman kuolaimiakin toimimaan. Eipä ihme, että tuomareiden mielestä Paasi oli jäykkä ja hätäinen ajaa. Jäykkä se toki olikin jo väsymystään, seitsentoistavuotias oli sentään tehnyt aika kovan työn juoksemalla kilometrin ja kävelemällä kaksi, liikkuen jäykistymisen pelosta kaikki kokeiden väliset ajat. Ja jos ei edes kauniisti seisoen saa päätään hetkeksikään vapaaksi, hermostuu siinä vähemmästäkin. Hätäinen se kyllä on, miellyttämisen haluaan sekä sitä vanhaa ajamisen pelkoaan. Työt tehdään heti eikä kohta, on Paasin asenne. Mutta rauha pitää saada palkaksi.

Enää oli jäljellä rakennearvostelu. Ja siitäkin Paasi selviytyi, vaikkakin emäntä jäi miettimään, mitä se olisi voinut olla viisikin vuotta aikaisemmin…