Tmi Vilkkoni

Ostin Harju-Yökyöpelin 1,5 –vuotiaana, mutta se tuli olosuhteiden pakosta kotiin vasta 2-vuotiskesänä. Kevään aikana kävin muutaman kerran kasvattajan luona Ömppään tutustumassa harjailun ja pyöröaitatyöskentelyn merkeissä. Opetin sen itse lastaukseen. Kasvattajalla se oli saanut hyvän peruskäsittelyn ja pyöröaitaopin. Seisomisen ja odottamisen jalo taito oli jo erittäin hyvin hallinnassa. Se käyttäytyi ihmisen kanssa aina mallikelpoisesti, tietäen hyvin, että riekkuminen kuului vain toisten varsojen kanssa puuhaamiseen, tämän opin oli myös Turo- ruuna pojalle iskostanut.

Kotona sitten alkoi ohjasajo ja satulaan totutus, lisäksi roikuin selän yli harjatessa ja tein maastakäsittelyn perusharjoituksia sekä vapaana työskentelyä pyörössä. Metsissä käytiin talutuslenkeillä välillä. Ohjasajo on helppoa maasta narussa käsitellyn hevosen kanssa. Nyt vaan juoksutankin kahdella ohjalla ja pyydän käännökset ulospäin. Siitä vaan pikkuhiljaa siirryn enemmän ja enemmän hevosen taakse ja voilá, ohjasajo on hallinnassa. Sitten vaan jatketaan harjoituksia laitumessa, pihassa, pihatiellä jne. Pääasiassa Ömpän kanssa on työskennelty alle puolen tunnin jaksoissa, niissäkin väleissä runsaasti seisomista ja raapustusta. Eli sellainen 5-10 minuuttia tehollista työskentelyä riittää mainiosti useimmissa asioissa.

Aikanaan totutin aisoihin. Ensin tietysti varmistin, ettei se säiky takana raahattavaa aisaa. Sitten yksi aisa kiinni löyhästi valjakkosilaan ja talutusta. Sama toisella kyljellä. Ja lopuksi avustajan kanssa molemmat aisat kiinni vetokarttu aisoja päästä yhdistäen. Avustajan tehtävä on alkuun kannatella aisoja ja käännöksissä auttaa niitä kääntymään. Ömppä ei ollut moksiskaan, vaikka aisa kerran putosi kintuillekin valjastaessa. Kääntyminen oli alkuun vaikeaa, mutta kun antoi aikaa pohtia ja kokeilla, löytyi oikea askellus ihan hienosti.

Välillä harjoiteltiin lastaamista. Lastaan muuten aina hevosen lähettämällä, kuten kuvassa, naruriimu päässä. Kopissa vaihdan sitten nahkariimuun – NARURIIMULLA EI SAA KULJETTAA.

Syksyllä tuli sitten kasvattajalta tuttu Turo-setä lainaan ja silloin päästiin käsihevosena oloa harjoittelemaan. Turo viimeisteli käytöskoulua muutenkin, se on tarkka setä etiketistä.

Talven tultua opetin luokkivaljastuksen rekiajoa silmällä pitäen. Niinkuin mainittu, Ömppä osasi jo pienestä seisoa hienosti, mutta uuden asian opetan silti aina pyörössä. Huomaa, etten sido hevosta kiinni, vaan joko työskentelen täysin vapaana tai – kuten tässä – pitkällä narulla. Näin hevosella on mahdollisuus valita joko paikallaan seisominen, jolloin se saa kehuja ja rauhan, tai pois lähteminen, jolloin se joutuu juoksemaan pyöröä ympäri useita kierroksia laukkavauhdissa. Lähes poikkeuksetta Ömppä valitsee seisomisen. Näin se oppii pitämään seisomista loistava vaihtoehtona kaikkialla.

Talven viimeisillä lumilla ehdittiin saada ponireki perään. Ajo sujui kuin tanssi. Sitten lumet hävisivät,mutta ei hätää, tietä piti lanailla yhtä mittaa, joten hankin vanhan navetan lantaritilän ja sillähän homma hoitui. Sitäkään räminää Ömppä ei juuri mollistellut, taisi todeta, että ”jaahas, taas sillä on näitä päähänpisoja…”

3-vuotiskesänä käväisin kerran selässä, siihen koulutus sitten jäikin suurelta osiin muuton takia.

Toki on tärkeää, että nuori työhevonen kohtaa monenlaisia asioita. Tässä tutkitaan mönkijän ilmanpaineet. Ömppä on lisäksi seurannut vierestä puiden kaatoa ja raivaussahan käyttöä, on käyty ihmettelemässä moton hommia metsässä ja kaivinkoneita tienvarressa ja laitumen vieressä… missä vaan jotain outoa tapahtuu, sinne heti.

Syksyllä ajeltiin reellä sänkipeltoa ja hankinpa juontokaaren, jota myös vedettiin siellä täällä. Opelteltiin seisomaan, vaikka kettinkejä irroittelin ja kiinnittelin. Seisottiin pellolla, tiellä, pihassa, pysähdyttiin juttelemaan vastaan tulevan autokuskin kanssa…

Satunnaisesti on ehditty kärrilenkillekin. Nelivuotiskeväänä metsäautotiellä Ömppä sai harjoitella ihan tiukkoja mäkiä, varmuuden vuoksi kävelin alaspäin rinnalla, mutta hyvin sujui.

Ja sitten ihan oikeisiin töihin! Kesällä Ömppä täyttää neljä, toukokuussa sai kokeilla pellon haraamista. Sehän sujui kuin rasvattu. Ja rullakarhossa on se kiva piirre, että jos pojua juoksuttaa liiaksi, laitan akselit tiukempaan kulmaan, niin johan taas kävely maistuu. Ei tarvitse ohjilla toppuutella eikä turhia huudella.

Seuraava homma olisi jyrääminen… Kesällä odottaa heinän haravointi. Saattaa olla, että niitto jää traktorin hommiksi vielä tänä kesänä, jollei jostain putkahda kumipyöräistä niittokonetta!

Pyöröaidan valmistuttua uuteen paikkaan alkaa taas ratsun tie. Väliaikaisessa narupyörössä nurmella on nyt käyty selässä pari kertaa. Jakkaralta noustessa varmistelen vielä moneen kertaan, että paikalla seisominen onnistuu ja keskitytään asiaan eikä syödä narua tai jakkaraa. Myös pää kääntyy kevyesti sivulle narua nostetaessa. Eikä ole moksiskaan kyytiläisestä.

Harjoitus YouTubella

 

Varovasti kokeiltiin lopulta liikkumistakin, kun tuo ratsautuminen sujui niin hyvin. Kylläpä on vaikeaa kävellä, kun on ylimääräistä painoa selässä. Todella rauhallisesti sujui kuitenkin. Ensimmäisellä ratsastuskerralla kyse ei ole pikajuoksusta, vaan parista rauhallisesta askeleesta. Ensin varmistetaan, että pää liikkuu sivuille, sitten liikutetaan yhtä etujalkaa sivulle, sitten toista. Varmistetaan peruutus ja lopulta siirretään takajalkoja sivuittain. Sitten pyritään saamaan muutama rauhallinen kävelyaskel – ja se siitä! Lisää ehtii myöhemminkin.

 

ensimmäinen ratsastus

Päästiinpä käymään kasvattajan luonakin! Siellä olikin yllin kyllin ihmettelemistä: pari oria, runsaasti tammoja ja vanhat kaverit. Kyllä siinä nuori poika miettii, miten ehtii emännän kanssa töitä tehdä, kun tuosta kaikesta pitää olla ajan tasalla ja vielä vähän toisille oreille kukkoilla. Mutta hienosti sujui ratsastus, kunhan oli vapaana saanut puhaltaa pyörössä paineet pois.

Sittemmin on ratsastettukin lähes kokonaan maastossa, ensin ponin “kanssa” eli Hippie seurasi omaa tahtiaan kärrien kanssa usein sadan metrin päässä. Pian myös laidunnaapurien, kahden ruunan seurassa. Sepä olikin vaikeampaa, kun olisi pitänyt komennella ja vahtia. Kokeiltiin johtohevosena, keskellä ja peränpitäjänä. Jouduin toteamaan, että lisää pyörö- ja kotipihan harjoittelua ennen seuraavaa yhteislenkkiä. Ja aika monta maastoa yksin, jotta se into vähän laantuisi. Maastossa ratsastaminen ei tarkoita pelkkää löntystelyä tai laukkailua, vaan opetan matkan varrella väistöjä, kokoamista, mitä mieleen tulee ja tilanteisiin sopii. Iso osa maastosta on rauhallista kävelyä tai ainakin pyrkimystä siihen ja hevosen on oltava kuulolla koko ajan. Nuuhkiminen, syöminen ja muu pelleily ei kuullu asiaan, kun ratsastaja on selässä. Erikseen annan sitten syöntiluvan, kun pidetään tauko – sekin tärkeä osa harjoittelua. Ja parasta maastoilua ovat pienet polut ja paljon mäkiä, se on kivaa ja kehittää molempien tasapainoa ja lihaksia, yhteistyöstä ja luottamuksesta puhumattakaan.

Edelleen käymme talutuskävelyillä metsässä, jotta oppi poika jalkoihinsa katsomaan. Eikä ole sellaista louhikkoa, pusikkoa tai mäkeä, ettei Ömppä rauhallisesti ja harkiten perässä talsi, vaikka pystyyn kuolleita leppiä nurin edellä työntelen. Tälläinen on työhevosen alku!

Ja sitten kesäkuun lopulla 2011 sain työvaljaat korjautettua, isän ja velipojan apumiehiksi ja heinäpoudan! Eikun niittokone naftaliinista ja ihmettelemään, miten se oikein toimii. Perusteellisen ruosteenpoistoainesuihkuttelun ja öljyämisen jälkeen kone ensin mönkijän perään, jotta voimme turvallisesti tutustua sen toimintaan. Näytti toimivan, joten sitten illansuussa vielä hepo paikalle. Ensin kierrettiin ympäri koko härveli ja kolistelin ja potkin ja tuupin sitä. Sitten valjastus ja pienen valjaiden sovitteluoperaation jälkeen talutuksella liikkeelle. Eihän tuo juuri korvaansa lotkauttanut räminälle, joten talutinkin sitten suoraan naapurin pikkuniitylle, joka odotti niittoa. Sinä iltana ei kuitenkaan ollut enää järkeä ruveta yötä vasten heinää kaatamaan, eikä muutenkaa pidä ahnehtia näissä uusissa asioissa. Siispä valjaiden purku ja suuret kehut Ömpälle. Kone jäi kohdilleen odottamaan niittoa.

Seuraava päivä ei sitten mennyt suunnitelmien mukaan. Kuopus oli touhuissaan venayttänyt nilkkansa edellisiltana ja lääkäriaika saatiin nyt sitten niin keskelle päivää, ettei ennen sitä ollut mieltä kokeilla niittoa, eikä sen jälkeen ollut paljoa aikaa, kun apumiesten oli lähdettävä. Ja kävi vielä ilmi, että mokoma nilkka olikin hitusen murtunut.  No, iltapäivällä kuitenkin taas valjastus, rakkinehan oli jo valmiina pellossa. Ja eikun liikkeelle. Mutta mitäs nyt!? Ömppä totesi, että “juutas kun painaa” eikä suostunut vetämään. No terä ylös ja kokeillaanhan lämmitellä pätkän matkaa “tyhjällä ajolla”. Sitten taas terä alas ja JIPPII sehän toimii -  kolme metriä. Sitten hevonen syöksähti, melkein astui kannoille ja  … jumahti.  Eikä liiku ei sitten millään. No taas terä ylös ja koko kierros niityn ympäri, jospa tuo tuosta tokenisi. Hyvin liikkui heti, kun terä oli ylhäällä. Vielä kerran kokeilu. Ei liiku, kun terä on alhaalla. Sitten huomaamme, ettei mikään ihme: akseli on lukossa, terä eivätkä pyörät pääse liikkumaan. No terä ylös ja taas kulkee. Siispä Ömppä vetää rotiskon kotipihaan ja totean, että saadaan edes ajoharjoitus, käydään kunniakierros laidunpellossa kääntymässä ihan pukilta ajaen. Sitten valjaiden purku ja Ömppä saa syödä pihanurmea. Tovi tutkitaan ja ihmetellään, kokeillaan miesvoimin. Liikkuuhan tuo nyt. No, jätetään terä alas ja valjastetaan. Ajetaan tässä sitten tielle ainakin näin, tottuupa leikkuterien säksätykseen. No ei Ömppä niistä ole moksiskaan, vaikken kuule itse edes takana kävelijöiden puhetta. Pientareen nurmi leikkautuu kauniisti, joten pakkohan sitä on tosissaan kokeilla. Niitylle siis taas ja terä alas. Ja heti kuuluu jo tuttu rusahdus ja jumissa ollaan. Ei ole totta! No uudestaan tielle ja HOO! Huomaamme, että eräs pikkuvipu onkin juuri tuo pahuksen hätälukko! Siis kiireisen lehdenjakajan pakua väistellen takaisin niitylle, kolmas kerta toden sanoo. Ja lukko pasahti päälle itsestään… No joo, antaa olla. Ajeltiin sitten terä ylhäällä pihaan ja Ömppä pääsi talliin suojaan paarmoilta. Ömppää pois laitellessa isäni löysi vian. Yksi tanko jousineen sun muineen oli jäänyt käsittelemättä ja eikös se ollut juuri tämän lukittajan tanko. Nyt on hoidettu sekin.

No eipä tullut niitettyä ei. Mutta oleellisin juttu oli kuitenkin se, miten Yökyöpeli tilanteen otti. Kahdesti se huusi vastauksen kavereille, kun nämä ilmeisesti metsälaitumesta kyselivät, minne pomo katosi. Muuten se seisoi, kiskoi, peruutti, odotti, mitä vain pyydettiin, koko reilun tunnin touhuamisen ajan. Ei mennyt hermot, ei säikkynyt ja ilmoitti mitä selkeimmin, kun kone ei toiminut. Olen siis yhä vakuuttuneempi siitä, että tässä minulla on luotettava ja järkipäinen työkaveri. Taas opin luottamaan lisää: jos se ei liiku, on siihen syy. Turhaan se ei pelleile.

Viimeiseen on tosin lisättävä pieni poikkeus, joka vahvistanee säännön. Elokuussa 2011 metsäautotielle lähtiessä – etenkin ratsain – Ömppä kysyy kyllä kovasti, onko pakko mennä. Siellä ei nimittäin ole yhtään hevosia, toisin kuin käytännössä kaikissa muissa suunnissa! Joten onhan se eräänlainen syy sekin, ei vaan kelpaa minulle.

Muuten poika toimii loistavasti. Tiellä on kohdattu autoja ja traktoreita täysin tyylikkäästi. Ainut paha paikka ovat lampaat erään talon pihassa. Ne mokomat kerran juoksivat laumana katsomaan meitä ja siitäkös Ömpeli sai käsityksen, että voivat vielä tulla ja syödä pienen hevosen. Niitä on nyt käyty uudemman kerran katsomassa lampaiden hakiessa turvaa puun takaa, saapa nähdä auttoiko asiaa.

Lähitallin kentällä on käyty satunnaisesti, joka kerran paremmin sujuu sekin reissu – enää ei tarvitse huudella kertoakseen kaikille, että orhi saapuu… Eikä poislähteminen aiheuta mitään vikurointia. Ensimmäisellä kerralla  herra nimittäin kokeili, voisiko jäädä, jos seisoisi kahdella jalalla – ei voinut.

Kävimme myös marraskuussa 2011 Valkealassa Kurikan Leenan (Big Mama’s Ranch) hevostaitokurssilla – yö vieraassa tallissa sujui mallikkaasti, samoin ensimmäinen kurssipäivä. Toinen päivä oli levottomampi, sillä paikalla oli niiin ihku 3-v tinkertamma, että Pömpelin pää meni sekaisin. Kunnialla kuitenkin selvittiin.

Kevättalven pari kuukautta Ömppä oli opettelemassa maailman tapoja Kattaisen Sallan tallissa. Samalla korjailtiin vähän lihasjumeja ja emäntä sai hieman istuntaopetusta. Ja ennenkaikkea poju sai kurinpalautusta, sillä työkiireissä oli vähän tullut hutiloitua jöön pitämisessä ja vieraan tallin tammat vielä ja kaikki… Voi elämää!